Siirry sisältöön

Jani Vahto tuo merenkulkuhistoriaa nykypäivään

Ruissalon telakan portilla yrittäjä, klassikkoveneasiantuntija ja sisällöntuottaja Jani Vahto odottaa jo. Kiinnostus klassikkoja ja menneitä aikoja kohtaan tulee selväksi yhdellä vilkaisulla. Päällä ei ole goretexiä tai huomiovärisiä työvaatteita, vaan harkittua vintagea: tweediä, lippahattu, 60-luvun henkinen niukkalinjainen pikkutakki, pillipunttiset hieman vajaamittaiset housut, henkselit, nahkakengät. Tyyli sopiikin erinomaisesti Janin takana huomiota vaativaan, kunnostuksen loppusuoralla kiiltelevään salonkivene Bonitoon.

Jani Vahto odottaa malttamattomasti Boniton vesillelaskua. Kuva: Eeva Räihä

– Kiinnostukseni klassikkoveneitä kohtaan on periytynyt isältäni Esko Vahdolta. Olen saanut pienestä asti katsoa ja kuunnella hänen touhujaan, ja into on tarttunut isältä pojalle, Jani pohtii oman innostuksensa alkulähdettä.

Puuveneiden ja niiden historian ja perinteiden vaaliminen tuntuvat merkittäviltä asioilta. Jonkinlainen työnjako on olemassa työparin, isän ja pojan, välillä. Molempia kiinnostavat tarinat veneen takana: kuka sen on omistanut, mitä sillä on tehty, ketä sillä on kuskattu.

– Minä haluan tutkia näitä tarinoita ja taustoja, isä enemmän rakentaa, Jani muotoilee. – Tykkään kirjoittaa ja kuvata. Nostalgia ja vintage merkitsevät paljon. Ennen asiat tehtiin valtavan paljon laadukkaammin. Ne tehtiin kestämään ja korjattavaksi, ja estetiikka oli jotain aivan muuta. Ajattelen, että vanhat veneet, ja ehkä vanhat autotkin, edustavat tapaa matkustaa ajassa taaksepäin. Bonito on täydellinen aikakone, jonka kyydissä pääsee historialliseen saaristoon veneen syleilyssä. Sen kyydissä ollaan kaukana kaikesta modernista.

Boniton lumoissa

Niin, Bonito. Jani lupaa yrittää kertoa sen päätymisestä Vahtojen osaaviin käsiin lyhyesti, vaikka samaan hengenvetoon myöntää, ettei tule onnistumaan.

– Isä jäljitti Bonitoa vuosikaudet. Se seilasi Turun vesillä 1970-luvulle saakka, ja päätyi Jyväskylään vuonna 1978. Kymmenen vuotta myöhemmin isä kävi tekemässä kauppaa veneestä, mutta silloisen omistajan, konemestari Pekka Salosen lapset eivät innostuneet myymisestä.

Keväällä 1993 Bonito upposi rantaan hytistyään koko talven jäissä, jonka jälkeen se myytiin. Jäljet katosivat pitkäksi aikaa.

– Koko ajan isä oli varma, että Bonito löytyy vielä, Jani ihmettelee isänsä päättäväisyyttä.

Seuraava etappi: juhannuskokko

Kohtalo, sattuma tai mikälie puuttui peliin vuonna 2008. Eräs rouvashenkilö tuli kysymään työtilaa Janin isän hoitamasta venehallista. Rouva näki vanhat puuveneet ja totesi ohimennen sivulauseessa, että heilläkin on ”mettän reunassa vanha puuvene, joka on menossa juhannuskokkoon.” Isä kysyi puuveneen nimeä, johon rouva totesi, että Bonito.

– Isällä meni melkein jalat alta, kun hän käsitti mistä on kyse – jos on! Siltä istumalta lähdettiin Somerolle, ja Bonitohan siellä odotti! Entisaikojen häikäisevä salonkivenekaunotar retkotti metsän reunassa, täynnä lunta ja jäätä.

Bonito Hiittisten saaristossa 1960-luvulla. Kuva: Matti Tulenheimon arkistot

Kotiinpaluu

Myyntihinnasta päästiin sopimukseen, ja Bonito palasi Ruissalon telakalle, samoille sijoille, joilla se maineikkaalla Turun Veneveistämöllä rakennettiin yli sata vuotta aiemmin. Kesti kuitenkin vuoteen 2017 ennen kuin kunnostustyöt saatiin käyntiin. Työt alkoivat Forum Marinumissa.

– Olemme saaneet kolme apurahaa museovirastolta, tukea yrityksiltä. Olen ottanut lainaa ja myynyt omaisuuttani saadakseni lisää rahaa Boniton kunnostamiseen. Olemme ihan tavallinen duunariperhe. Rahoitusta meillä ei juuri ollut omasta takaa valmiina. Palavaa halua ja ymmärrystä kunnostaa vanhaa sitten sitäkin enemmän, Jani taustoittaa talouspuolta.

Bonito näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. Kuva: Jani Vahto

Palapelin kokoamista

Osaavaa henkilöstöä korjaamaan ja kokoamaan historiallista puuvenettä ei ole tarjolla jonoksi asti. Projektin laajuus on yllättänyt optimistin.

– Minulla ei ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta vastaavanlaisesta projektista. Kuvittelin, että Bonito valmistuu puolessa vuodessa, ja että 30 000 euroa riittää hommaan hyvin, Jani nauraa makeasti virheellisiksi osoittautuneille arvioilleen.

Mahdollisimman paljon on tehty itse kustannusten säästämiseksi.

– Lähtien veneen alle laitettavista pukeista, nekin olisivat maksaneet puolitoista tonnia. Se on meille iso raha, tehtiin mieluummin itse, Jani antaa esimerkin.

Veneessä on 112 kaarta. Niistä 92 on pitänyt uusia. Köliranka ja pohja on uusittu, kaikki vesilinjan alapuolelta on vaihdettu.

– Bonito purettiin ihan palasiksi, ja kun saimme siitä sen näköisen kuin se alun perin oli, niin se on hieno saavutus, Jani hymyilee tyytyväisenä.

Vahtojen lisäksi Bonitoa ovat olleet kunnostamassa veneveistäjät Juha Suorsa ja Jonatan Reuter. He ovat hoitaneet varsinaisen puun muokkaamisen. Esko Vahto on hoitanut tekniikkapuolen ja Jani on projektinhallinnan ja rahoituksen lisäksi opetellut pintakäsittelyn saloja.

Salonkivene Bonitoa kunnostetaan Ruissalon telakalla samoilla sijoilla, joilla se rakennettiin yli sata vuotta sitten. Kuva: Jani Vahto

Käsinkosketeltavaa historiaa

– Niin, miksi emme tee samanlaista uutta, kun piirustukset ovat olemassa? Kuvat, kaitafilmit, tarinat veneen taipaleelta, Boniton maine, ne ovat kaikki alkuperäisiä, ja niitä me haluamme vaalia. 1970-luvun lokikirjassa lukee ”maineikas moottorivene Bonito”. En halua replikaa, en uutta, vaan haluan tuoda takaisin palan käsinkosketeltavaa historiaa. Jos minä en tästä innostu, niin kuka sitten? Koen, että se on minun tehtäväni. Olen nyt 30-vuotias. Tavoitteeni oli saada Bonito vesille ennen kuin täytän 30. On ollut pettymys, että en onnistunut. Meillä on Boniton kanssa ehkä pieni viha-rakkaussuhde, Jani vakavoituu.

Entisöinnissä käytetään mahdollisimman ympäristöystävällisiä materiaaleja.

– Totta kai me mietimme näitä asioita, Jani nyökkää. Kun venettä entisöidään museoviraston kanssa, työtä tehdään mahdollisimman hyvin alkuperäisiä työmenetelmiä noudattaen. Puuta on paljon – lasikuitua Bonitossa ei ole yhtään – ja esimerkiksi käytetyt liimat ovat moderneja. Pohjamaalin valinnassa on kiinnitettävä huomiota sekä toimivuuteen että ympäristöystävällisyyteen. Veneen peilinkiiltävä pinta on saatu aikaan yksikomponenttisella kiinanpuuöljylakalla.

– Kotimaista pellavaöljyä on kulunut tähän mennessä 140 litraa. Sitä on imeytetty runkoon, jolloin kyllästetty puu imee vähemmän vettä ja suojaa puuta. Puun eläminen vähenee, eli se ei turpoa ja kutistu niin paljoa, Jani kertoo.

Grogiveranta odottaa verhoiluja. Kuva: Jani Vahto

Kannella kippariasussa

Bonito ei jää sataman koristeeksi, kun se lasketaan vesille ensi kesänä. Jani luettelee hengästyttävän määrän erilaisia käyttömahdollisuuksia: yritysajeluja, risteilyjä matkailijoille, samppanjaristeilyjä Ruissalon ympäri, miksei Seiliinkin saakka, hääkuljetuksia, merituhkauksiakin.

– Airistolla on kaupungin osoittama paikka, johon saa laskea tuhkat. Haluamme tehdä tilaisuudesta mahdollisimman arvokkaan. On paljon merihenkisiä ihmisiä, jotka haluavat tuhkansa mereen, Jani tietää, ja jatkaa aivan toiseen suuntaan:

– Jos joku haluaa kosia mielitiettyään Bonitolla, mikä sen ihanampaa!

Oma työkin saa palkintonsa: – Aion keikistellä Boniton kannella kippariasussa ja aiheuttaa hämminkiä ohikulkijoissa. Nautin iltaisin grogiverannalla sellaisesta elämästä kuin 1920-luvulla, Jani ilakoi.

Bonito synnyinkotinsa edessä. Kuva: Jani Vahto

Vailla omaa venettä

Puuveneille elämänsä omistanut mies ei pitkään aikaan ole päässyt vesille omalla veneellä. Hän toivoo, että jatkossa löytyisi enemmän aikaa tutkia saaristoa. Lapsuusmuistot nousevat mieleen.

– Pienenä liikuimme saaristossa Kiila-nimisellä veneellä, sekin oli pitkä hieno puuvene vuosisadan alusta. Omaa venettä olen kaivannut veteen, Jani myöntää.

– En ole koskaan veneillyt flippereillä tai bustereilla, en pääse niiden tunnelmaan. Oma veneilyni liittyy hyvin vahvasti nostalgiaan. En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta minua eivät kiinnosta tavan veneet. Jos joskus harvoin julkaisen somessa kuvan, kun olen lasikuituveneen kyydissä, niin saman tien tulee useampi kommentti, että Jani hei, mitä sä oikein touhuat, mies nauraa laajalle kiirinyttä mainettaan.

Muista työkalut ja varabensa

– Tänä kesänä lähdimme kahdella 1930-luvun Chris-Craft-veneellä Uuteenkaupunkiin. Paluumatka ei sujunut aivan suunnitellusti. Lopulta onnettomien sattumusten summana toinen hinasi toista pilkkopimeällä Airistolla. Kaikki ei aina mene niin kuin pitäisi, eikä tarvitsekaan. Jani hyväksyy myös veneilyn yllätyskäänteet.

– Pääasia on, että toimii aina turvallisesti ja oppii jotain. Vähintään työkalut ja varabensaa on syytä olla mukana, mies muistuttaa.

Yhteistyötä yli rajojen ja vesien

Jani on Suomen Puuveneilijät ry:n varapuheenjohtaja. Yhdistykseen kuuluu yli 700 jäsentä. Mieli halajaa myös laajemmille vesille.

– Perustimme keväällä uuden klassikkomoottoriveneisiin liittyvän alajaoston Antique & Classic Boats Society Nordicin(siirryt toiseen palveluun). Siinä on jäseniä Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Islannista ja Saksasta. Meillä on yli satavuotiset perinteet, ja erityisesti Suomessa ja Ruotsissa on kansainvälistä tasoa oleva klassikkovenekulttuuri, Jani valottaa kansainvälisiä yhteistyökuvioita.

Somesuosion aallonharjalla

Janin Instagram-tilillä, Classic Boats Finlandilla, on hämmästyttävät 134 000 seuraajaa. Kesällä 2022 Jani aktivoitui ja alkoi julkaista videoita, joista useampi ”lähti lapasesta”. Seuraajien määrä nousi parista tuhannesta 50 000:een ennen syksyä ja on vuodessa lähes kolminkertaistunut. Seuraajista noin viidennes on amerikkalaisia, ja kaikista seuraajista 97 % on ulkomaalaisia.

– Tämä on maailman toiseksi suurin alan kanava, ja maailman suurin, joka tekee sisältönsä itse, mies ylpeilee, ja syystä.

Vanha kuva Bonitosta Turun satamassa . Kuva: A. E. Ericksonin perikunnan arkistot

Muuttuva Itämeri

Janin kotoa löytyy Saaristomerellä kuvattuja kaitafilmejä 1950-luvulta alkaen.

– Veden kirkkaus oli noihin aikoihin muuta kuin tänä päivänä, eron näkee selvästi, Jani harmittelee nykytilannetta. – Ihminen on levittäytynyt yhä laajemmalle ja kauemmas saaristoon, luonnon näkymät ovat vähentyneet, kauniita kalastajakyliä ei enää ole niin paljon. Kulttuuriympäristö saaristossa on muuttunut. Venevajat! Ne sopivat silmään, maisemaan mukautuvaa miellyttävää rakentamista arvostan.

Kapteeni Vahto ja Luntreijarit

Jääkö Bonitolta ja puuveneinnostukselta aikaa millekään muulle? Jani yllättää vastauksellaan.

– Mulla on trio: Kapteeni Vahto ja Luntreijarit, se tarkoittaa pirtun salakuljettajia. Esittämämme ohjelmisto koostuu vanhan ajan merihenkisestä ja muusta entisaikain musiikista. Ammennamme inspiraatiota kieltolaista.

Paljastuttuaan laulumieheksi Jani lurauttaa värssyn yhdestä lempilaulustaan, nimeltään Heijastus, jota ovat esittäneet aikanaan niin Mauno Kuusisto kuin Georg Ots:

”Meri peilin lailla taas säihkyy heijastustaan
Luodoltani katselen nyt kirkkautta sen
Piiri hiljaisuuden vain kohta silloin särkyy
Ylitseni tiirat kun lentää kirkuen…”

Lopuksi lyhyesti

Lempilintu?
– Silkkiuikku, rokkilintu! Olen ihan fiiliksissä kun sellaisen näen.

Lempikala?
– Muikuista tykkään!

Lempikasvi?
– Rakastan kukkia. Kuuvannokassa on Lehmuksen Alla -niminen paikka, joka kasvattaa kesäkukkia siemenistä. Mikä on hienompaa kuin Ruissalossa kasvatettu kimppu?

Lempimaisema?
– Meri tietysti. Ihan sama missä päin maailmaa, mutta meri se aina on.